maanantai 17. syyskuuta 2012

Paluu arkeen

”Ota aina setin isoin, ota aina setin isoin”, hoin itselleni Gerry Lopezin oppeja ja tähyilin ulommas. Vihdoin näin aaltoni nousevan. Meloin ensimmäisen yli, sukelsin toisen ali ja meloin vielä vähän vastaan ennen viimehetken käännöstä. Kolme vetoa molemmin käsin ja perhonen loppuun. Lauta lähti helposti liukuun ja hyppäsin pystyyn. Serangan tarjoili mitä parhainta righthanderia ja minä pumppasin lippaa karkuun. Tiesin main breakin olevan  voimakas ja nopea eikä minun tasoisellani surfarilla ole varaa virheisiin, mutta päätin jälleen kerran rikkoa rajojani. Bottom turn meni helposti, mutta cutbackin aikana menetin tasapainoni hetkeksi ja vauhtini hyytyi. Lippa heitti minut pesukoneeseen, kuten monta kertaa aiemminkin. Jalat ja kylki osuivat riuttaan – kuten liian monesti aiemminkin. Tiesin taistelun merenvoimia vastaan olevan turhaa, joten rentouduin ja annoin aallon viedä minua ja lautaa mukanaan. 


Mietin kaikkea viimeisen vuoden aikana tapahtunutta. Lähdin reissuun reiluksi viideksi kuukaudeksi, mutta nyt oli kulunut jo viikkoa vaille vuosi. Vaihto-opiskelun loppumisestakin oli jo yli seitsemän kuukautta ja tämän ajan puuhastelin Asenteella. Mietin kaikkia hienoja tapaamiani ihmisiä, nähtyjä paikkoja, erilaisia kokemuksia ja rakkauttani paratiisia kohtaan. Kaikki nämä jäisivät pian taakseni, mutta säilyisivät muistoissa ikuisesti. Tiesin myös palaavani Balille takaisin –  ennemmin tai myöhemmin.

Toisen pyörähdyksen aikana tunsin kuinka paine oikeassa jalassa loppui, vaikka aalto edelleen jatkoikin minun linkoustani. Tajusin leashin katkenneen ja laudan menneen menojaan. Pyörityksen loputtua lähdin sokeasti etsimään pintaa. Suuri aalto oli myllännyt koko meren sameaksi vaahdoksi eikä pilvinen keli auttanut suunnan löytämisessä. Kuin tilauksesta näin edessäni kuplan liikkuvan ja tajusin sen menevän pintaa kohti. Lähdin navigoimaan samaan suuntaan koko ajan yrittäen vältellä paniikkia.

Mietin millaista elämää olin elänyt viimeisen vuoden ajan. En elänyt koskaan herroiksi, mutta asunnoistani oli silti löytyneet uima-altaat sekä kylpyammeet. Kaikissa villoissa oli ollut siivous enkä ollut edes pedannut sänkyäni kertaakaan viimeiseen vuoteen – joku muu teki sen aina puolestani. Tiskit oli myös aina hoidettu siivoojien toimesta. Jos pidimme pirskeet, hoitivat paikalliset siivoamisen, vaikka lattialta olisi löytynyt pullojen ja kaiken paskan seasta muutama nisäkäskin. Hellävaraisina he siivosivat niin, etteivät vahingossakaan herättäneet meitä – edes lattialta!

Aaltoni oli vyörynyt yli jo hyvän aikaa sitten ja meri alkoi hiljalleen löytää normaalin koostumuksensa vaahdon sijaan. Pinnan lähetessä aurinkokin jo pilkisti pilven reunalta ja paniikinhäivähdys alkoi kadota mielestäni. Vielä viimeinen veto.  Saavutin pinnan ja puhalsin viimeiset hapenrippeet keuhkoistani. Samassa tajusin tehneeni typerän virheen: paniikissa uidessani kohti pintaa en huomannut setin viimeistä aaltoa, joka nyt imaisi minut uudelleen pyöritykseen – keuhkot tyhjinä. En voinut enää välttää paniikkia vaan pyristelin vastaan tietäen tämän kuitenkin olevan turhaa. Ensimmäinen pyörähdys kesti todellisuudessa noin kolme sekuntia, mutta se tuntui tunnilta. Toisen linkouksen kohdalla hapenpuute oli niin kova, että tein sen mitä olin pelännyt tekeväni jo niin monta kertaa aiemminkin – hengitin sisään.

Viimeisten hetkiensä aikana ihmisen on sanottu näkevän valon. Osa taas sanoo nähneensä elämänsä filminauhana. Tämä voi toki olla myös elokuvateollisuuden luomaa harhaa. Itse en nähnyt kumpaakaan näistä. Mielessäni pyöri ainoastaan ajatus siitä, että olisin voinut helposti kuolla liikenneonnettomuudessa, kuten niin moni muukin Balilla. Tai, että olisin voinut kuolla vakavaan tulehdukseen puoli vuotta takaperin, mikäli tämä olisi ehtinyt leviämään verenkiertooni. Toisaalta olisin voinut myös menehtyä paikallisen yökerhon tanssilattialle reissuni alkuaikoina, jos mafioso olisikin vetänyt liipaisimestaan. Tai entä, jos se merikäärme olisikin purrut, kun snorklasin metrin päähän tutkimaan tarkemmin? Kuinka olisin voinut tietää etukäteen tämän olevan tappava? Niin tai näin, selvisin kaikesta ehjin nahoin ja nyt kuolen viikko ennen kotiinpaluuta rakastamani lajin parissa hukkumalla. Suljen silmäni ja nautin hiljaisuudesta.

Jokin ääni rikkoo hiljaisuuden ja räväytän silmät auki. Tuijotan konnaria kuin olisin nähnyt haamun. ”Matkalippu, olkaa hyvä”, tämä toistaa ja osoittaa vanttuutaan viereisellä paikalla lojuvan matkalipun suuntaan. Ojennan miehelle lähes 30 euron arvoisen junalipun ja kiroan VR:n mielessäni syvimpään helvettiin. Olin varannut päivän parhaan ajankohdan, jotta pääsen mukavasti Pendolinolla ilman vaihtoja ovelta ovelle, mutta kuinka kävikään. Pendolinoni oli vaihdettu ’siniseen pikajunaan’ suoraan neuvostoajoilta eikä nykyajan mukavuuksista ollut tietoakaan. Kampean vanhan iPhoneni verkkoon ja jaan yhteyden hitaasti, mutta varmasti Maciini.  Facebook aukeaa vihdoinkin ja ilokseni ensimmäisenä edessäni on Mikko Aholan puheenvuoro ’seksiuhreista’. Luen jutun vielä kerran, jotta olen varmasti ymmärtänyt kaiken, suljen Macin sekä silmäni ja kuvittelen kirjoittajan veden alle suorittamaan sisäänhengitysliikkeitä. Vittu Mikko!

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Maailmankansalaisen mielipidekirjoitus osa 2/X

Rakkaat lukijat. Tässä teille varoituksen sana: reissatessa itsestään löytää uusia puolia. Ihmisiä tavatessa vertailee heitä helposti itseensä ja on jopa yllättävän helppoa huomata olevansa ylivertainen muihin verrattaessa. Kanssaihmisiä alkaa helposti stereotypioimaan sekä pieni rasisti nostaa osassa meistä päätään. En kuitenkaan usko, että minussa olisi tapahtunut muutoksia, sillä pidin itseäni ylivertaisena jo ennen kuin aikoinaan näin synnytyssalin valot. (HUOMIO: mikäli joku sukulaisistani vielä erehdyksissään tätä blogia lukee, niin suosittelen lopettamaan tähän. Poikkeuksena ne, jotka haluavat katkaista sukulaissuhteet).

Pientä närää aiheuttaneen Saksa-postauksen jälkeen voisi toki olla hyvä vaihtaa suuntaa ja palata positiivisille urille, mutta minkäs teet, kun harmittaa? Antaa saksalaisten kuitenkin nyt pysyä omissa oloissaan puhumassa typerää kieltään – josta en rehellisesti ymmärrä sanakaan – ja keskitytään me seuraavaan aiheeseen. Luonnollinen jatkumo (vai pitäisikö sanoa poistuma) Saksan jäljiltä olisi tietenkin juutalaiset, joiden kanssa otimme yhteen Melbournen aamuruuhkissa, mutta saisin aiheesta vain rasistin leiman, joten skippaamme tämän. Emme myöskään puutu muistikuvaan australialaisen WC:n tapahtumista, kun afrikkalaista syntyperää oleva mies läväytti puolimetrisen letkunsa rystyotteella lepäämään kaakeliastian reunalle. Tiedän kokemuksesta, että naureskelu ’lellukoille’, jotka hädintuskin yltävät samalle viivalle Arjensankarin kanssa, aiheuttaisivat vain ja ainoastaan sanomista ja tässä tapauksessa jopa hienoisia syytöksiä rasismin suuntaan.

Kansalaiset! Sananvapauden nimissä muistutan teitä blogini osittaisesta fiktiivisyydestä. Saksan tai muunkaan maan liittokanslereita ei siis kannata perääni lähettää muutaman hauskan läpän perusteella. Lukekaa, kommentoikaa (huumorintajuttomat ahdistukaa) sekä nauttikaa elämästä. Jos ette nauti teksteistäni, älkää lukeko. Helppoa ja hauskaa kuin lapsen lyöminen, eikö?

Kamikazepilotteja, paskafetissejä sekä delfiinimurhia

Siinä ainekset, josta maailman ’Turku’ – ns. persreikä – on tehty. (Turkulaiset älkää käsittäkö väärin. Rakkaus kotipaikkaa sekä tuhkaluukkua kohtaan ovat edelleen sydänasioita Sankarimme arjessa.) Nokkelimmat jo varmasti otsikosta päättelivät Arjensankarin puhuvan ’Nousevan auringon maasta’.

Japani.

En edes tiedä mistä aloittaa. Olen niin surullinen, että tekisi mieli jättää kirjoittamatta. Viha auttaa kuitenkin jatkamaan tässä infernaalisessa krapulan jälkimaininkien tunnemyrskyssä. Ennen reissua pidin Japanilaisia tuiki tavallisina tallaajina. Tiesin, että he ovat aivan täysiä turisteja (niin sanan virallisessa merkityksessä, kuin muutenkin), mutta viimeisten kuukausien aikana olen huomannut heidän olevan vielä paljon pahempaa.

Tiesittekö, että Japanissa voi seksikaupasta ostaa rehellistä paskaa erilaisia fetissejä varten? Hahah! Jumalauta!! Jos täytyy tehdä vanha kunnon ’Two girls, one cup’ –temppu, niin eikö siinä voisi hukuttautua omaan ulosteeseensa eikä tuntemattomien. Itse ainakin kokisin leikin huomattavasti henkilökohtaisemmaksi ja jopa parisuhdetta lähentäväksi tapahtumaksi, mikäli jankki valuisi suoraan tyttöystävän takakontista eikä mistään platonisesta muovipussista. Japsit eivät näemmä osaa edes kakkaleikkejään suorittaa oikeaoppisesti.

Unohdetaan kuitenkin viettelevät soidinmenot paskassa uiden ja sujahdetaan leikkisästi vedenalaiseen maailmaan ihmisen parhaan ystävän kanssa. Ja ei, ihmisen paras ystävä ei ole koira tai hai. Puhumme suloisista ja virtaviivaisista pikkufisuista nimeltään delfiinit. Näille otuksille on ominaista mm. se, että ne pitävät hait loitolla meistä wannabe-surffareista. Silti kuitenkin nämä ihmiskunnan iilimadot kehtaavat ajaa sydänystävämme matalaan poukamaan joukkomurhattavaksi. Jos teillä ei ole aamenenkaankäryä, mistä puhun, tsekatkaa dokumentti ’The Cove’. Ei tarvitse edes olla mikään aktivisti tunteakseen vihaa dokkarissa esiintyviä japanilaisia kohtaan.
 
Elämme synkkiä aikoja ystävät hyvät
Nopean viittauksen annettuani delfiinien puolesta sekä paskaa vastaan, voitaisiin siirtyä kamikaze-pilotteihin. Jotta päästään itse asiaan, täytyy sitä hieman pohjustella. Kuinka moni teistä on nähnyt japanilaisen turistin maailmalla ottamassa kuvaa esimerkiksi harmaasta seinästä, McDonaldsin menusta tai jostain muusta vähintään yhtä typerästä? Esimerkkejä on tuhansia, mutta nyrkkisääntönä voitaneen pitää, että mikäli edessäsi siintää uskomaton maisema tai rakennus, on takanasi japanilainen turisti ottamassa kuvaa päinvastaisessa suunnassa sijaitsevasta kuolleesta rotasta tai muusta vastaavasta. On tietenkin jokaisen oma asia mitä haluaa kuvata. Yksittäinen turisti (sanan joka merkityksessä) siellä täällä ei haittaa ketään. Kyllähän suomalaisetkin saapuvat turistibussilla paikalle. Ongelma piilee siinä, että japanilaiset saapuvat koko perheen voimin paikalle. Emmekä puhu normi 2+2 hengen perheestä, vaan noin viidestä bussilastillisesta jengiä. Esimerkiksi viimeksi Uluwatun temppelille kaasutti paikalle kerralla neljä bussilastillista. Yhtäkkiä varastelevat apinat (puhun nyt oikeista eläimistä) eivät enää ollutkaan suurin riesa. En kuitenkaan yleensä pörrää turistirysissä, joten annettakoon tämäkin kaikki anteeksi.

Pohjustus on valmis ja siirrymme itse kamikaze-aiheeseen, joka sai minut itse asiassa kirjoittamaan tämän koko postauksen. En uppoudu nyt Pearl Harborin historiikkiin tai muihinkaan sotaisiin tunnelmiin, joissa nämä perkeleet ovat olleet mukana vaan liplattelen suoraan Airport Reefin laineille. Airportin aallot voivat olla pirun hauskoja, mutta se edellyttää japanilaisten poissaoloa. Yleensä suuntaammekin veneellä kohti breikkiä heti ensimmäisten auringonsäteiden loistaessa taivaanrannan takaa ja rukoilemme jonkin meitä suuremman voiman esimerkiksi katkovan japanilaisten laudat. Aina tämä ei onnistu ja silloin on aalloilla piru irti!

Viime kerralla menimme aikaisin aamulla jälleen kerran samalle spotille ja hyppäsimme jordaaniin melomaan. Ei mennyt kuin noin 2,37 minuuttia ja ensimmäinen japanilaispaatti osoitti saapumisen merkkejä. Sinisilmäisinä emme tässä kohtaa vielä suuttuneet vaan jatkoimme loiskimista lätäkössä. Tästä eteenpäin minuutin välein saapui veneitä breikille ja yhtäkkiä parkissa olikin meidän purtilomme lisäksi viisi japsipaattia. Jälleen kerran he liikkuivat laumassa. Tämänkin vielä nielimme, mutta siinä kohtaa kun aaltoa yrittää meloa kiinni seitsemän japsin kanssa, joista kaksi työnnetään aaltoon, kaksi on lapsia ja kolme ovat muuten vaan ulapalla maailmanmenosta, niin alkaa pitkäpinnaisimmallakin hihat palamaan. Aaltoontyöntäminen on sinänsä sekin ok, jos ’surffari’ ei itse vielä osaa surffata. Nämä apinat kuitenkin olivat liikkeellä 9-jalkaisilla lankuilla, he painoivat noin 40 kiloa per nuppi, heille työnnettiin alkuvauhdit aaltoon ja he osasivat hyvin kääntyillä aallossa! He eivät siis missään nimessä olleet vasta-alkajia. Jos lyödään nuo statsit omia vastaan (6-jalkanen lauta, 78kiloa, ei alkuvauhteja työntämällä), niin nopealla matikalla voidaan laskea, että japanilaisella oli hiiren verran parempi sauma päästä aallon mukaan ja huomattavasti minua aiemmin. Vaikka olisinkin saanut aallon, olisi minulla ollut vähintäänkin yksi apina jo kurvailemassa edessäni. Ja nämä kun eivät oikein ymmärrä väistää.

Kun sitten asiasta mainittiin, että aikuisen äijän tuuppaaminen aaltoon lonkkarilla alkaa näissä olosuhteissa jo olemaan hieman etiketin vastaista, tuli vastaus: ”Täällä ei ole mitään sääntöjä.” Voitte kuvitella, että tässä vaiheessa aloimme itsekin droppailemaan muiden aaltoihin ’jos en minä surffaa, niin ei surffaa muutkaan’ –mentaliteetilla. Ainoat, joiden touhuihin emme puuttuneet olivat noin 6-vuotiaat lapset, joita työnnettiin parimetrisiin aaltoihin ja katseltiin josko ne sieltä nousevat pintaan vaiko eivät. Näky muistutti venäläisiä Himoksella. Törkätään muksulle alkuvauhdit mustan rinteen huipulla ja katsellaan, kun tämä painaa syöksyllä alas vieden mukanaan pari turva-aitaa ja muutaman suomalaislaskijan.

Surffatessa tämä pätee hyvin pitkälti myös aikuisiin japanilaisiin. Oma itsesuojeluvaisto laittaa minut välillä väistämään muita, jotta en telo lautaani tai muita ihmisiä. Lähinnä lautaani. Jos edessäni on lauma ihmisiä tai japanilaisia, en ota aaltoa, vaan annan edessäolevien ottaa sen. Tämä ei kuitenkaan päde toisin päin. Mikäli minä olen edessä, on turha toivoa kamikaze-pilotin väistävän. Jälleen kerran seitsemän ohjusta on tulossa minua kohti ja vaikuttaa siltä, että ihmishenki ei ole minkään arvoinen. Kenties kuolema lineupissa on Japanissa ’luonnollista poistumaa’. En tiedä, mutta oudolta vaikuttaa kun yksikään seitsemästä silmäparista ei tunnu havaitsevan mitään liikettä, vaikka ovat syntymästään asti käyttäneet laajakulmaoptiikkaakin.

Wannabe-surfarillakin voi olla hauskaa, kun japsit eivät ole pilaamassa hyviä aaltoja.
 

Vaistoin kaikkia odotuksia selvisimme tästäkin reissusta elossa, vaikkakin vähin aalloin. Veneellä kiiruhtaessamme jo kohti rantaa, tuijotti suomalaiskolmikko taakseen ja katseli kuinka ’Airport right’ pumppasi aaltoa paikalle jääneille 50:lle japsille. Ohikiitävän hetken tuijotin taivaalle ja toivoin pienoisen Boeing 747:n putoavan keskelle spottia, jossa vielä hetki sitten surffasimme. Vaikka tuona hetkenä vihasinkin japanilaisia yli kaiken, lopetin toivomisen nopeasti, sillä en halunnut omatunnolleni tuhoutunutta riuttaa.

maanantai 7. toukokuuta 2012

Maailmankansalaisen mielipidekirjoitus vol. 1

Kerran tein lupauksen pitäytyä totuudessa niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Kuten tiedätte, ovat nämä lupaukset oikeassa elämässä yleensä totaalista paskapuhetta ja vain keino päästä käsiksi toisen pöksyihin tai omaisuuteen. Arjensankari päätti kuitenkin - jälleen kerran - vahvistaa säännön poikkeuksella ja olla sanansa mittainen mies, vaikka tietääkin katuvansa sanojaan joka ikinen kerta, kun hieroglyfi piirtyy pergamenttiin. Vaikka otsikko kulkeekin nimellä ’mielipidekirjoitus’ ovat ko. postauksen alle kirjoitetut väittämät absoluuttisia totuuksia, joista on turha avautua haukkumalla allekirjoittanutta jälleen kerran ahdasmieliseksi ihmisolennoksi. Miksi minua syyttämään asioista, joita aistini todistavat todeksi päivä toisensa jälkeen?!

Seppo Rädyn viimeaikaisten viisikymppisten kunniaksi aloitan ahdasmielisen maailmantulkintani maasta, jota myös keihäskonkarimme niin kovin rakastaa. Seuraavien postauksien aikana mainitsemani maat eivät ole missään järjestyksessä lukuunottamatta maita numerot 1 ja 2. Numero uno olkoon ainoastaan paska, mutta numero kaksi saa luvan olla totaalisen susipaska.

”Saksa on paska maa!”
Rädyn kultaakin kalliimpi kommentti säilyy muistissani loputtomiin, tarkoitti hän sitä tai ei. Viljelen sitä myös huolettomasti ympäriinsä aiheuttaakseni hieman sitä ylimääräistä mielipahaa. Asiasta on väännetty myös ns. avarakatseisempien ihmisten kanssa, mutta sanottakoon että vielä ei ole Arjensankarin voittanutta. Johtuneeko se sankarimme verbaalisesta ylivoimasta vaiko siitä yksinkertaisesta syystä, että Saksa on paska maa? Enpä tiedä. Mutta kuinka tuo olut-, makkara- ja autoteollisuuden riemuvoittovaltio voi sitten olla niin vihattu minun absoluuttisen oikealla ranking-listallani? En lähde edes puuttumaan valtion kaasunkäryisiin historiikkeihin tietyillä seurakunnan leireillä, vaan uskon pystyväni polkemaan sakemannit kenttiin ihan nykypäivänkin meriiteillä.

Tiedättekö sanonnan, että joskus on hyvä poistua mukavuusalueelta? Nyt tiedätte. Poistuminen tuolta alueelta on sakuille niin äärimmäisen vaikeaa, että joka asiasta pitää jollain tapaa mutista. Nämä insinöörinalut eivät kerta kaikkiaan pysty hellittämään otettaan. Joka hetki joku korjaa ryhtiään ja kiristelee henkseleitään, etteivät kivet varmasti laskeudu navan alle. Kontrolli on saksalaisille kaikki kaikessa ja siitä ei tingitä. Tämähän on ihan ok aina silloin tällöin, mutta hereille nyt jumalauta! Miksi kiristelemään Balilla, jossa et vaan voi asioille mitään?! Tai herrantähden, MIKSI kiristelemään koulussa, kun kerrankin on saumat päästä vähän helpommalla?? ”Ope, ope! Miksi tämä vastaus pitää tiivistää 500 sanaan?”. Jahas, ja kaikki kirjoittavat sitten 1000 sanaa! ”Kiitos”, kuittasi Arjensankari tähän ja pumppasi Hans Guggenmülleria pipoon. Perusteluita olisi vaikka kuinka, mutta jotta jaksan edes muutaman maan haukkua, niin täytyy tiivistää vastauksia.

’Vihani’ näitä kiristelijöitä kohtaan ei ole hetken mielijohde. Jo ammoisina aikoina Australiaa reissatessani teimme näitä johtopäätöksiä yhdessä parhaan ystäväni kanssa. Jo tuolloin tapasin noin 200 saksalaista, joista kolme oli hyviä tyyppejä. Loput kiristelivät enemmän tai vähemmän jokaisen pienimmänkin asian perään. Nyt useita vuosia myöhemmin olen tavannut noin tuhat saksalaista lisää. Näistä kolme on ollut hyviä tyyppejä. Lukuja katsellessa viisaampikin hämmentyy: joko statistiikassani on jotain häikkää tai sitten Saksa vain on yksinkertaisesti paska maa! Veikkaan jälkimmäistä.

Ainahan tietenkin löytyy niitä, jotka parhaansa mukaan puolustavat Saksaa. ”On siellä oikeasti hyvääkin jengiä!”, kuuluu epätoivoinen piiperrys. No on toki. Mutta jos kuusi 1200:sta on hyviä tyyppejä, niin kauanko Reberbahnia joutuu höyläämään edestakaisin, jotta löytää edes hyvän viiden hengen porukan? ”Niin, mutta kun ne hyvät tyypit on siellä Saksassa! On siellä oikeasti enemmän mukavaa porukkaa.” Jahas. Eli vain maailmaansa avartavat reissaajasaksalaiset kiristelevät turhaan ja tekevät minunkin elämästäni epämukavampaa? Voihan se olla niinkin. Kun asiaa oikein ajattelee, niin kyllä minäkin olisin pirun mukava ihminen, mikäli laatuauto maksaisi kolmanneksen Suomen hinnoista ja oluttakin saisi kaupasta 50:n sentin litrahintaan…

Kuvassa saksalainen aikuisviihdenäyttelijä vuosimallia -87. Pienoinen DDR:n kuulantyöntäjävivahde näkyy edelleen geeniperimässä, sillä kyseessä on naispuoleinen henkilö.

Jotta jaksatte lukea näinkin painavaa faktaa toistekin, stoppaan tähän. Jännä nähdä millä maalla jatketaan ensi kerralla. To be continued…

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Carpe diem!

Päivämäärä näytti 7.8.2011, kun astelin viileästä lentokoneesta tuolloin vielä tukalankuumantuntuiselle Denpasarin lentokentälle. Matka oli vasta aluillaan ja mies intoa täynnä. Aikaa kului. Seuraava päivämäärä oli 10.1.2012, kun minun oli tarkoitus astella takaisin koneeseen ja matkustaa kylmään pohjolaan. Mies oli kuitenkin edelleen intoa täynnä eikä halunnut palata. Hän jäi. Saapui vielä seuraava deadline 4.4.2012. Minun pitäisi olla nyt siis Suomessa. Tätä kirjoittaessa olen kuitenkin edelleen Balilla. Mitä tapahtui?
6.4. tuo kruunaamaton kuninkaiden päivä koitti vihdoin! Aamun ratoksi keksi Asenteen pääperkele lähteä Balin eteläkärkeen surffille varovaiseen (lue helvetilliseen) 10 jalan swelliin. Aalto oli kaksi miehenmittaa korkea ja näin ollen omille taidoilleni helposti maksimirajan yläpuolella. Omat lankut kun ovat vielä liian pieniä isoon aaltoon, jouduin ottamaan järeämmät vermeet lainaan pomoni lautagalleriasta.
Normikoon surffit riutalla maanantaina. Kaukana tämän päivän isoista!
Asenteen virkistyspäivä alkoi kello 5:30 matkalla eteläkärkeen. Laudat katolla ajelimme Padang Padangille ja painelimme jorpakkoon noin kello 7:00 aikaan. Padang Padang on melkoinen spektaakkeli! Aalto näyttää vedestä käsin pelottavan voimakkaalta ja matala vesi ei ainakaan vähennä pelkoa! Vieressä kävi pinnassa vielä Dugong kuumottamassa lisää., vaikka vaaratonhan tuo otus on. Hetken Padang Padangia katsottuamme meloimme seuraavalle breikille ’Impossiblesille’, joka on minulle vielä edes jokseenkin surffattavissa. Hyvä aalto lähestyi ja lähdin melomaan. Sain aallon haltuuni ja kurvasin heti voimakkaasti vasemmalle. Aallossa ollessa pelko unohtuu täysin ja merestä nauttii täysin siemauksin. Aalto lähti melko nopeasti kuitenkin klousaamaan ja veti minulta loppupeleissä voimallaan jalat alta. Hymyilin itsekseni ok-suoritusta ja lähdin melomaan takaisin ’ulos’. Hetken melottuani olin jumissa ’impact zonella’.  Vesi oli pelkkää vaahtoa, joka repi joka suuntaan ja suuria aaltoja sai sukellella joka kymmenes sekunti. Viiden minuutin räpiköinnin jälkeen olin niin puhki, että oli jo pakko luovuttaa. Virtaukset ja aallot olivat jo muutenkin vieneet minut aivan liian lähelle rantaa. Käänsin pulkkani siis ympäri ja menin aaltojen voimalla kohti pientä lahdelmaa. Rantauduin kivien välistä pieneen poukamaan tuumimaan seuraavaa siirtoa. Huomasin, että olin kaukana ’Impossiblesista’ ja itse asiassa jo ’Binginillä’. Poukaman ongelmana on, että sieltä pääsee pois meriteitse tai sitten kiipeämällä kalliota noin 40 metriä ylös. Onnekseni tästä poukamasta oli hakattu kallioon askelmat joita pitkin pääsin pieneen kylään, josta sitten liftasin kyydin takaisin Padang Padangille. Vihdoin Kimmokin saapui autolle naureskellen, että ajautui myös meren voimasta kohti rantaa eikä päässyt enää takaisin ulapalle. Myös hän liftasi kyydin starttipaikalle. Nopeana yhteenvetona voi kuitata: Meri 2 – Pojat 0. Vaikkei itse surffi onnistunutkaan parhaiten, opin silti paljon. Tilaisuus surffata isoa aaltoa hyvässä spotissa tarjoutui ja minä tartuin tilaisuuteen. Tunsin myös kuinka syntymäpäiväni sai loistavan startin!
Thank you Daniel!
Ei ole päivää etteikö ’Naamakirjan’ chat-ikkunassa vilkkuisi kyselyä kotiinpaluun ajankohdasta. Kun aina ilmoitan edelleen siirtäväni lentoja, nousee esiin raha- ja työkysymykset. Näihin on helppo vastata: rahaa ei ole eikä pahemmin tule. Töitä teen työharjoittelun muodossa, mutta en kääri tästä myöskään tienestiä. Reissuni aikana olenkin huomannut, että unelman jatkamisen eteen jaksaa tehdä uhrauksia.

Nyt ihmiset! Oletteko te tehneet uhrauksia unelmanne eteen? Kuulen viikoittain useampia katkeria palautteita kuinka kusista elämä on Suomessa, mutta silti näistä vain kymmenesosa tekee mitään sen eteen, että edes hetkeksi pääsisi pois. Unelma on reissata useita kuukausia, mutta ei voi, koska on jo hyvä työ ja uraputki häämöttää. Herääkin kysymys: annatko hyvän duunin pilata pitkäaikaisen unelman? Työ on kuitenkin vain työtä. Sitä paitsi jengi reissaa nykyään pitkiä aikoja jopa perheen kanssa. Työn ei siis pitäisi antaa jarruttaa millään lailla. Jokainen tallaa tällä pallolla tietenkin tavallaan, mutta joskus täytyy vain uskaltaa ottaa se viimeinen loikka tuntemattomaan ja tarttua hetkeen, mikäli meinaa saada jotain suurta aikaiseksi. Minä lähdin vaihtoon, jatkoin työharjoittelulla ja seuraavaksi säädän jotain muuta. ’Kotiin’ kun täältä joskus palaan ei minulla ole muuta kuin todella pieni määrä huonekaluja varastossa odottamassa. Kaikki muu joudutaan hoitamaan puhtaalta pöydältä, mutta mietitään sitä sitten.

Normikokoa Toro Torossa maanantaina


How-To Carpe Diem

Hypoteettinen tilanne, joka käy vielä toteen (viimeistään pikkujoulujen aikaan):
Baarissa tulee vastaan pirkonkutale täysin kypärä jumissa ja pöksyt märkänä. Hän näkee figuurisi tilalla pelkän peniksen, jota on välittömästi päästävä pumppaamaan. Itse olet selvin päin, koska Mensan neropatithan eivät juo. Mitä teet?

Insinöörit, nyt tarkkana:
  1. Löysäät henkseleitäsi hieman, jotta saat laskettua housusi  sekä kivesi navan alapuolelle - niille tarkoitetulle reviirille.
  2. Heivaat kuiskivan enkelin olkapäältäsi helvettiin ja kuuntelet ensimmäisen kerran elämässäsi järkiolentoa – punaista paholaista.
  3. Heität elämäsi läpän kuinka melkein sait scorattua 5 vuotta sitten firman pikkujouluissa, mutta sitten mutsi soitti ja käski kotiin. Tässä kohtaa naakka on jo sulaa vahaa hikisissä käsissäsi.
  4. Nakkaat jurrisen emäntäsi taksiin, annat hänen kertoa osoitteen ja odotat tämän sammuvan.
  5. Nappaat sammuneen mamman käsilaukusta taksirahat ja jätät tuntuvasti tippiä. Tämän jälkeen herätät morsiosi, talutat sisälle ja –  mikäli vastaan ei tule vihaista isää, aviomiestä tai poikaystävää – riisut tämän hetimmiten.
  6. Elämme kriittisiä hetkiä! On oman harkinnan varassa puetko Sulttaanin yllesi vaiko et. Pidä kuitenkin kiirettä, sillä alaston naaras edessäsi näyttää sammumisen merkkejä.
  7. Tamppaa elämäsi edestä! Polje kuin tulpatonta mopoa, sillä tiedät itsekin, ettei toinen osapuoli tule tästä nauttimaan. ”Jokainen hoitakoon omat orgasminsa” kuuluu vielä paholaisen suusta, kun saavutat kliimaksin minuutin kohdalla.
  8. Keräillessä itseäsi huomaat morsiosi olevan jo täydessä unessa. Toivo pitkään ja hartaasti, että hän sammui vasta jälkikäteen välttääksesi ylimääräiset raiskaussyytteet.
  9. Varmuuden vuoksi keräät kuitenkin kaikki kamasi huolella ja muistutat itseäsi, ettet antanut puhelinnumeroasi. Mikäli jälkeläisesi uivat Sulttaanissa, hävitä ne huolella. Mikäli ne taas ovat jo uineet hyvän tovin kohtua päin, polvistu ja esitä elämäsi rukous.
  10. Poistu paikalta jääkaapin kautta, hyppää taksiin ja aja mutsin luo. Maksun suoritat illan hoitosi rahoilla – kuinkas muutenkaan!

Nyt, kun tiedätte yksityiskohtaisesti kuinka tilanne hoidetaan, voidaan ”Mitä teet?” –kysymykseen vastata yhdellä lauseella: ”Tartut hetkeen.”

Arjensankari pahoittelee, että tarina lipsui jälleen kerran hyvinkin kauas aloituspisteestä. Totuus piilee kuitenkin jossain tuolla rivien välissä. Toivottavasti löydätte sen.

Vaikka arki on rankkaa, muistakaa välillä elääkin. Tai tehkää kuten sankarimme: Eläkää täysillä – niin arkena kuin sen ulkopuolellakin!

Ai niin, teillä on siellä taas täysi rähinä päällä:
 

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Kun paska lävähtää tuulettimeen


Hyvät kansalaiset, med börjare! Minulla on ilo ilmoittaa, että teitte loistavaa työtä edellisen postauksen jakamisen kanssa. Alle viikossa blogia luettiin noin 3500 kertaa. Kiitos! Mikäli blogia jaksaa lukea tulevaisuudessakin, en pistä pahakseni, jos sitä haluaa myös jakaa eteenpäin. Viimeisimmässä postauksessa mainitsin myös tarvitsevani töitä, jotta voin jatkaa Bali-elämää vielä tulevaisuudessakin. Kirjoitustöitä ei ole vielä osunut kohdalle, mutta jotain muita virityksiä on. Katsotaan mitä niistä saadaan aikaiseksi. Edelleen, jos tiedätte yrityksen tai henkilön, joka tarvitsee tekstiä tai infoa Balilta, voi mailia ville.kasari(at)gmail.com jakaa eteenpäin. Kerrataan nyt kuitenkin viimeisen puolentoista viikon tapahtumat.
Tänään tulee olemaan maailmanluokan bileet, ajattelin ja vilkaisin vielä kerran peiliin. Hiustyylinä ’all behind’ tai – kuten kämppikseni Daniel sanoo – ’stureplan’. Kananmunan keltuainen varmistaa kampauksen pysymisen. Naamakarvat olen ajanut sivistyneeseen ’himonussija’-lookkiin. Testosteroni huokuu olemuksestani ja tiedän lihan olevan tänään heikkoa.  Pakkaan Durexia taskuuni kuin tulisin hoitelemaan koko Balin samana yönä. Vielä viimeinen varmistus, että kaikki tarvittava on mukana. Starttaan skobani ja lähden ajamaan kohti Kutaa. ”Käytäisiinköhän tänään Australiassa, Ruotsissa vaiko Indonesiassa”, virnuilin ajaessani ja varmistin rintataskustani löytyvän vielä yhden backup-Durexin. Mikään ei pysäyttäisi Arjensankaria tänä yönä!

A. Sankari elementissään
Laitan vilkun oikealle, jarrutan ja katson peiliin. Takana tulee ainoastaan Danielin ajovalot. Lähden kääntymään oikealle. Jarrutuksen sijaan kuulen moottorin murinaa. Samalla hetkellä tiedän kohta osuvan. Jokin voima heittää minut pois skobani selästä, mutta kerään itseni sekunnissa ylös. Adrenaliini auttaa, vaikka vähän huimaakin. Kaksi paikallista voihkii ojassa. Tiedän jo nyt, ettei minuun sattunut pahemmin. Paikallisista ei voi sanoa samaa. Etenkin kuljettajalla on syviä haavoja raajoissaan, mutta pää näyttää olevan kunnossa, vaikka se ilmeisesti kolahtikin. Paikallisia on jo tässä vaiheessa 10 paikalla katsomassa. Indo-kuskia paikkaillaan ja muut selvittelevät kenen syy onnettomuus oli. Paikallinen mies tulee luokseni ja näyttää lupalappua. Hän on ammatiltaan poliisi, mutta tällä hetkellä vain yksi kylänmiehistä. ”Pojat ajoivat liian kovaa, ilman kypärää eivätkä valotkaan tainneet olla päällä. Molemmat ovat myös humalassa”, mies sanoi. ”Silti on varmasti parempi, että lähdette tästä kotiin paikkaamaan haavat ja maksat itse skootterisi korjauksen. Se ei ole kallis tikki”, hän jatkoi vielä. Paikallinen skobakuski nostettiin ystävien toimesta skootterin selkään ja toimitettiin jonnekin paikattavaksi. Sairaalaan hän ei suostunut, koska se on liian kallista. Lopulta lähdimme mekin nuolemaan haavojamme. Ystäväni olivat hieman tolaltaan ja miettivät illan perumista. Uskottelin kaiken kuitenkin olevan kunnossa ja päätin kostavani koko universumille vetämällä Jofani uskomattomaan jumiin. Polven ja nilkan paikattuani jatkoimmekin matkaa Kutalle – taksilla. Loppupeleistä ilta sai vielä arvoisensa lopetuksen, kun kämppiksemme ryöstettiin puukolla uhaten muutama sata metriä ennen kotiovea. Mutta mikä vielä valitettavampaa, Arjensankari ei suorittanut yhtäkään valtiovierailua.
Dirty Deus. Jalat rikki voi nollata.
Jälleen kerran oli kuitenkin onnea matkassa. Jos skootteri olisi osunut minuun sekuntia myöhemmin, olisin ollut poikittain edessä ja ainakin jalat olisivat menneet uuteen uskoon myös luiden osalta. Skootterista meni muovia paljon uusiksi, mutta se on täällä lähes ilmaista. Koko korjaus maksoi noin 30 euroa loppupeleissä. Tiinakin selvisi säikähdyksellä ryöstöstä. Rahaa meni ehkä noin 10 euroa ja parinkymmenen euron puhelin siihen päälle. Meille kuitenkin kerrottiin, että jos ryöstäjä saadaan kiinni, ei hän luultavasti elä pitkää elämää. Toleranssi tällaisia ryöstöjä kohtaan paikalliskylässä ei ole kovinkaan korkea. Näin Balilla.

Aaltoja odotellessa
Rajoja etsimässä
Viimeinen viikko on ollut myös surffin kannalta melko heikkoa. Tuuli sekoittaa pakettia pahemman kerran eikä 10-14 jalan swelli auta asiaa. 10-14 jalkaa on siis noin 3,0-4,3 metriä. Jos ette tiedä mittasuhteista, voin kertoa tämän kokoluokan olevan helvetillisen isoa – etenkin, kun tulet Suomesta, jossa aaltoja ei ole edes olemassa. Päätimme kuitenkin lähteä koettamaan onneamme! Tarkoituksena oli poimia niitä hitusen pienempiä isojen seasta, mutta kun meri on täysin sekaisin, on näiden spottaaminen melko hankalaa. Aikani Brawalla melottuani, turhauduin pienempien puuttumiseen ja päätin koettaa isompia. Katsoin kohdan, jossa aalto breikkasi suurimmalla todennäköisyydellä. Aallot olivat noin 3-metrisiä. ”Jos olen tarpeeksi nopea, pystyn nappaamaan tuosta aaltoja, vaikkakin paskat housussa”, ajattelin ja lähdin melomaan breikkiä kohti. Meloessani huomasin ulapalla nousevan jotain suurta. Varmasti rapea nelimetrinen aalto teki tuloaan minua kohti. Olin tietenkin juuri siinä välissä, jonka eteen breikkaa 'möröt' ja taakse ’pienet’ 3-metriset. Lähdin melomaan kohti mörköä, mutta tiesin olevani myöhässä. Lippa lähti kaatumaan juuri ennen minua ja sukelsin niin syvälle kuin mahdollista. Tuli peloittavan hiljaista. Sekunti tuntui tunnilta. BOOOOOMM!! Aalto räjähti selkääni ja veti minut mukaan pyöritykseen. Aluksi olet pinnan alla, mutta sitten tunnetkin lentäväsi. Tämän jälkeen olet taas pinnan alla ja koitat pitää pääsi kasassa. Jos haluatte tietää miltä räsynukestä tuntuu koiran riepoteltavana, voitte kokeilla jäädä ison aallon alle. Jos olotilaa pitäisi kuvata yhdellä adjektiivilla, valintani olisi ’avuton’. 15 sekuntia pinnan alla tuntuu ikuisuudelta, mutta kunhan ei panikoi, menee kaikki hyvin. Kipusin takaisin pintaan ja laudalleni. Meloin kuin viimeistä päivää sivummalle. Kelluin hetken laudallani, yskin merivedet ulos ja kuulin Danielin naurun: ”Dude, first I was laughing but then I was like Sh#it! You okay?”. Vitsailimme hetken ja meloimme rantaan. Tänään ei tarvitse yrittää enempää.

Kuva, jonka haluan laudanpohjaan peloittamaan pahat henget.
Seuraavana päivänä menimme uudestaan Brawalle. Keli oli jälleen liian isoa, mutta uutta lankkua piti päästä testaamaan. Tuntematon 5’8” retrofisu ei tosin kahdella evällään ole se paras vaihtoehto 10 jalan swelliin, mutta pitäähän sitäkin kokeilla! 20 minuuttia meni ihmetellessä ja väistellessä aaltoja, mutta sitten rohkaistuin ja päätin kokeilla. Setin toinen aalto lähestyi ja tavoittelin breikin oikeaa reunaa. Olin asetelmissa ja lähdin melomaan. Aalto tempaisi minut matkaansa ja dropatessani kohti aallonpohjaa fiilis oli kuin droppaisi skeitillä kolmen metrin verttiin. Aalto kaatui takanani ja kiiruhdin oikealle. Kerkesin helposti breikkiä karkuun, sillä kaksieväisessä laudassa on niin pieni vastus, että se kulkee helvetisti lujempaa kuin ’normaalit’ 3-eväiset. Vielä parit kurvit ja aalto alkaa klousaamaan. Rantahiekalle ei viitsi ajella, joten päätän sukeltaa aallon läpi. Kerkeän alta pois juuri ajallaan ja maailman paras fiilis peittoaa pelon. Vaihtaisin seksin tähän tunteeseen aivan koska tahansa! Ei pahalla hameväkeä kohtaan. Päätin lopettaa hyvään fiilikseen ja otin vaahdot kohti rantaa. Käteni tärisivät vielä seuraavat 10 minuuttia, mutta fiilis auringonlaskua katsellessa oli mitä mahtavin!

Kellukkeeni
Pari päivää vierähti, mutta swelli säilyi edelleen suurena. Malttamattomana lähdimme jälleen katsastamaan aaltoja. Itärannikon Serangan oli kuin pommin jäljiltä. Aalto oli sekavaa, aggressiivista ja suurta. Odottelimme lähemmäs kolme tuntia, mutta luovuimme lopulta toivosta. Daniel halusi kuitenkin tsekata vielä Nusa Duan breikit ennen kotiinpaluuta, joten kurvailimme kohti etelää. Black rock oli yhtä sekaisin kuin Serangan, mutta hitusen pienempi. Menimme veteen, mutta luovutimme vartin melomisen jälkeen. Mushroom näytti paremmalta eikä jengiäkään suuremmin näkynyt. Meloimme jälleen ulos. Kuinka näkymä rannalta voikaan valehdella niin paljon? Line-up oli tukossa ja aaltokin melko aggressiivista. Olin turhautunut päivän huonoista aalloista, joten en jaksanut kiiruhtaa ihmismassan keskelle. Olisi pitänyt. Tuleva aalto osui riuttaan juuri oikeassa kulmassa ja sai tämän breikkaamaan voimalla. Kuten olettaa saattaa, se räjähti suoraan eteeni. Vaikka kokoa oli ’vain’ noin 7-8 jalkaa, tempaisi se minut helposti mukaansa. En huolehtinut liikaa, koska tiesin pyörityksen olevan lyhyt. Mitä taas en tajunnut huolehtia, oli veden määrä. Kelluin vain vajaa puolitoista metriä riutan yläpuolella. Ensimmäinen rempaisu ja jalat pamahtivat koralliin. Toinen kevyempi pyörähdys perään ja selkäkin teki tuttavuutta pohjan kanssa. Koko päivän minua seurannut paha fiilis selittyi saman tien. Otin vaahdot rantaan ja lähdin nyppimään korallia jaloistani. Olin vittuuntunut omasta typeryydestäni, mutta samalla tyytyväinen kun lauta säilyi ehjänä. Selälle ei käynyt kuinkaan ja jo illalla pystyin jälleen nauramaan itselleni.
Kohta päästään taas aalloille.
Muistakaa rakkaat ihmiset olla tarkkaavaisia vedessä, vitutti kuinka paljon tahansa. Koittakaa myös tunnustella millaisen spotin kanssa olette tekemisissä, kun pädläätte ulos ensimmäistä kertaa. Älkää siis tehkö kuten minä teen. Tehkää kuten minä sanon.




Luontokappaleet 0 – Ihminen 4
Sisä- ja ulkokattomme väliin oli jostain ilmestynyt katinretaleita. Ne pitivät niin jäätävää mekkalaa, että jotain täytyi tehdä. Ilmoitimme vuokraemännälle, joka hommasi paikalle miehiä ottamaan kissat kiinni. Yksi saatiin ulos, mutta muut jäivät piilottelemaan. Parin päivän yrityksen jälkeen paloi kylänmiehillä hihat. Koska kissat eivät tulleet suosiolla ulos, päättivät miehet myrkyttää ne. Vuorokauden ajan kuuntelimme kuinka kissat tekivät katolla hidasta kuolemaa. Naukuminen ja mekastus oli kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Seuraavana päivänä tuli vihdoin hiljaista. Miehet kiipesivät välikatolle, poimivat kissanruumiit muovipussiin ja heittivät pussin talomme takana sijaitsevalle pellolle. Tyytyväisenä he ilmoittivat, ettei ongelmaa enää ole.

Kotikatu
Meni pari päivää ja järkyttävä haju valtasi kämppämme. Tiesimme heti mistä oli kyse, mutta miehet eivät löytäneet katolta mitään, vaikka kuinka etsivät. He heittivät paikallista Fairya katolle ja sanoivat, ettei haise enää. Yön aikana haju paheni entisestään ja taas tilattiin miehet paikalle. He repivät kattotiiliä pois ja kiipesivät sisään. Pitkällisten etsintöjen jälkeen pienestä kolosta löytyi kuollut kissanpentu. Se heitettiin – kuinkas muutenkaan – pellolle sisarustensa sekaan. Eläinrakas kämppiksemme, Tiina, tappoi kaikki paikalliset miehet katseellaan seuraavan viikon ajan.
Jottei kuitenkaan mennä liian vakavaksi, niin tuosta huumoria kylkeen.
Terrorismi
Sunnuntaina viisi terroristijärjestöihin liitettävää miestä tapettiin poliisien toimesta kahdessa eri kohteessa Balilla. Kutalla on tällä hetkellä armeijallinen poliiseja, sillä huhut vellovat, että torstaina balilaisen uudenvuoden aikaan saattaisi tapahtua iskuja eri kohteisiin. Nämä ovat kuitenkin pelkkiä huhuja eikä todisteita esimerkiksi pommien olemassaolosta ole. Suositeltavaa on kuitenkin tällä hetkellä välttää julkisia, turisteja täyteen ahdettuja, klubeja ja kuppiloita. Sinällään ikävä ajankohta, että meidänkin piti lähteä Nyepin (balilainen uusivuosi) aikaan keräämään itsellemme vuosikymmenen darra, joka sitten pitäisi meidät sisätiloissa seuraavan päivän. Nyepin jälkeisenä päivänä poistuminen sisätiloista on kiellettyä sakon uhalla. Kielto on voimassa 24 tuntia, joten baarista haettava seura kannattaa harkita tarkkaan!


Vankila 'Hotel K', jossa mellakoitiin muutama viikko takaperin.
'Hotel K'
Elämä Balilla on edelleen kaiken kolhimisen arvoista, vaikka välillä usko onkin koetuksella. Pahat henget koettelevat koko Balia kovalla kädellä, mutta paikallisilla on aina uskoa parempaan. Balilaisen uskomuksen mukaan vuoden aikana kertyneet pahat henget lentävät pois juuri ’hiljaisen päivän’ aikana ja siksi piilottelemmekin sisällä. En tee uudenvuodenlupausta, mutta toivon paljon hyviä aaltoja ja mahdollisimman vähän onnettomuuksia. Toivottavaa olisi myös toteuttaa ennen onnettomuuksia suunnitellut valtiovierailut. Jos tiedätte, mitä tarkoitan…

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Antakaa minun nukkua!

Herätys 5:30. Murot tauluun ja mopo käyntiin. Saavun biitsille juuri ennen auringonnousua – noin kello 5:55. Lauta irti skootterista ja kiinni jalkaan. Vaikka ilma on aamullakin 26-asteista, tuntuu se skoban selässä viileältä. Pulahdus Balin linnunmaitoon lämmittää kuitenkin sekä kehoa että mieltä. Veden lämpötila +29C. Hyppään laudalleni ja kauhon ’ulos’. Ensimmäiset auringonsäteet viistävät meren peilityyntä pintaa, kun saavutan tavoitellun pisteen. Lähimmän 50 metrin sisään ei vedessä näy tähän aikaan kuin kaksi muuta henkilöä – nämäkin ystäviä molemmat. Ensimmäinen setti lähestyy ja Daniel nappaa ensimmäisen aallon. Seuraava nousee jo takaa ja on minun vuoroni. Käännän lautani ja lähden melomaan. Viimeinen riuhtaisu ’perhosella’ ja aalto ottaa minut mukaansa. Rakastan tätä tunnetta! Luonnon ja ihmisen välissä on ainoastaan käsityön mestariteos ilman muita apuja. Kääntyilen pitkin aaltoa, kunnes luonnonvoima hyytyy. Alan meloa takaisin kohti lineuppia ja näen auringon kalpenevan hymyni rinnalla. Jätkät tarjoavat vielä yläfemmat ennen uutta settiä. Sieltä se taas tulee: ensimmäinen – toinen – kolmas! Taas mennään ja tunnen kuinka mieleni ammentaa aallosta positiivista energiaa itseensä. Elän – en sen enempää enkä vähempää – UNELMAA!


Moni kyselee mitä teen Balilla tai kuinka minulla on varaa olla niin pitkään reissussa. Kerrataanpas lyhyesti pääkohdat.

Elokuun alussa 2011 lähdin matkaan Asia Exchangen vaihto-oppilaana. Vaihdon kesto on abaut neljä kuukautta, mutta tyylilleni uskollisena lähdin rinta rottingilla sekä perse auki viiden ja puolen kuukauden reissulle. Suunnitelmani oli ’vedenpitävä’, kunnes jotain äärimmäisen radikaalia tapahtui –  rakastuin! En kuitenkaan balipäissäni ollut niin typerä, että olisin retkahtanut ämmänkutaleeseen ja kahlinnut itseni iäksi, ehei! Sen sijaan rakastuin paratiisiin, Baliin, jonka kanssa voisimme elää avoimessa suhteessa ikuisuuksia ilman minkäänlaista mielipahaa. 


Koulu tuli ja meni. Rahaa paloi, riisiviinaa juotiin, pidettiin hauskaa, surffattiin ja nautittiin kaikesta mitä Balilla on tarjota. Käytiin kiertelemässä Sumatraa sekä Malesiaa ja Singaporea. Upposipa siinä pari pitkäkaulaista Bintangiakin kaiken hässäkän keskellä. Yhtäkkiä vaihto oli kuitenkin ohi ja matkaa jäljellä alle kuukausi. Paniikki iski! Samalla myös merivedestä saamani tulehdus kaatoi minut punkkaan. Paraneminen kesti turhan kauan – loppupeleissä yli puolitoista kuukautta! Ajatus oli hautonut mielessä jo pitkään, mutta viimeistään tulehduksen saatuani tajusin, ettei aikani koittaisi ihan vielä. Enkä varsinkaan voisi poistua saarelta jalat paketissa jättämällä pahat muistot pintaan. Sain kun sainkin hoidettua itselleni vielä jatkoa Balilla!





Työharjoitteluni Asenteella alkoi tammikuun puolivälin tienoilla. Tunsin yrityksen jo ennestään ja pidin heidän tyylistään. Asenteella voi rehellisesti sanoa meiningin olevan aitoa. Liiallinen kaupallisuus on jätetty pois ja tehdään vain asioita lähinnä sydäntä. Vaatteetkin sopivat tyyliini kuin isä äitiin aikoinaan, joten minulle oli melko helppoa samaistua yritykseen sekä alkaa elämään ja hengittämään Asennetta. Yritys on kohtalaisen pieni, jonka näen positiivisena puolena etenkin harjoitteluni valossa. Pienessä firmassa kun pääsee helpommin seuraamaan yrittäjän arkea sekä saa myös itse tehdä huomattavasti enemmän erilaisia asioita. Omat tuloksetkin näkyvät selkeästi nopeammin. Itse asiassa minun kädenjälkiäni sekä Asenne gearia pystyy katselemaan kohteissa asennesurf.com ja Asenne on Facebook

© Tiina Krokfors
Nyt eletään maaliskuun puoltaväliä ja harjoitteluni päättyy kuun lopussa. Lento Suomeen olisi neljäs huhtikuuta. Mutta kuten aiemminkin, harkitsen lentojeni siirtämistä. Paluu arkeen ei vielä kuulosta ajankohtaiselta. Huhtikuussa olen siis jälleen toimeton, mutta haluan kuitenkin jäädä Balille. Intohimoni aaltoja ja elämää kohtaan ei päästä minua vielä ’kotiin’. Ongelma unelman jatkamisessa on kuitenkin raha. Tähän asti olen elänyt niukasti opintotuella, -lainalla sekä koulun tukipaketeilla. Nämä kuitenkin loppuvat huhtikuussa ja jotain uutta täytyy keksiä.

© Tiina Krokfors
Jotta voin jäädä vielä kesäksi Balille, tarvitsen rahaa. Jotta saan rahaa, tarvitsen töitä. Jotta saan töitä, tarvitsen teitä. Suurin ja hartain toiveeni olisi, että jaatte tätä blogia niin paljon kuin mahdollista. Räiskikää sitä ympäri ’seiniä’, mikäli se ei liian epämiellyttävältä tunnu. Jos tunnette yrityksiä, joita kiinnostaisi tarinat Balilta Suomeksi tai Englanniksi, älkää pelätkö luovuttaa sähköpostiosoitettani ville.kasari(at)gmail.com. Mikäli taas tunnette yrityksiä, jotka voisivat tarvita blogaajaa tai muuta freelancer-kirjoittajaa, heittäkää minua maililla ja otan täältä käsin yhteyttä. Palkkaa ei paljon tarvitsisi. Kunhan sillä kattaisi ruuat, juomat, vuokran sekä satunnaiset illat kaali jumissa yöelämässä, olisin enemmän kuin tyytyväinen.

© Tiina Krokfors
Unelmieni Pocahontas nappaa aallon edestäni. Appelsiini-iho loistaa poissaolollaan, kun ruskettunut kaunotar hyppää pystyyn ja droppaa aaltoon pikkubikineissään. Olenko edelleen unessa? Nipistän itseäni. Sattuu! Olen siis elossa. Olen myös hereillä, mutta silti unenomaisessa tilassa. Edes eilisiltainen liikenneonnettomuus ei käännä päätäni kohti Suomea. Kohti todellisuutta pitäisi kai sanoa. Pocahontas meloo jo takaisin minua kohti ja väläyttää kauneimman hymynsä. Olen myyty. Rahaa tai ei – jään Balille!

Lukijat, ystävät, rakkaat, tutut ja tuntemattomat: keksitään minulle töitä. En tahdo  herätä vielä!

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Sapelit kalisee

Suomessa käydään tällä hetkellä kiivaasti keskustelua presidentinvaaleista. Presidenttiehdokkaat kiertävät pitkin maita ja mantuja puhumassa ihmisille kuinka radikaalisti maailma paranisi, jos juuri hänet valittaisiin presidentiksi. On Nato-keskustelua, puhutaan maahanmuuttopolitiikasta ja kahvitellaan naureskellen eurokriisistä. Myönnän heti alkuun, että nämä aiheet eivät kiinnosta minua paskan vertaa, joten en ymmärrä miksi edes kirjoitan koko vaalitaistosta. Kenties se on vain kansalaisvelvoite osallistua keskusteluun. En tiedä. Pahoittelen silti kaikkea sanomaani jo etukäteen.

Vaalikeskusteluissa puidaan asioita, jotka eivät nuorta kansaa kiinnosta. Sitten ihmetellään miksi heidän äänestysprosenttinsa on liian alhainen. En ylipäätään ymmärrä vaalitenttejä. Kysellään aiheista, joihin kandidaatit ovat valmistautuneet etukäteen. Minulle on taottu päähän, että työhaastatteluissakin etsitään ’hyviä tyyppejä’. Se, että olet seitsemän Laudaturin ylioppilas, ei kerro minulle muuta kuin, että osaat lukea eikä sinulla ole elämää. Kaikella kunnioituksella arvon neropatteja kohtaan tietysti. Presidenttitaiston tiimellyksessä on nostettu esiin myös sotilasarvoja. Niinistö on mahtipontinen reservin kapteeni, kun Haavisto taas on pelkkä vihreä, homo siviilipalvelusmies. Sotaa silmällä pitäen Niinistö onkin etenkin paperilla kivenkova sotapäällikkö – kuten oli Halonenkin aikoinaan. Eiku…

En pidä itseäni vasemmistolaisena sen enempää kuin oikeistolaisenakaan. Puhutaan siis välimallinjätkästä – höystettynä vilpittömällä ripauksella oikeistolaisuutta. Annan viherpiiperoiden siis tallustaa ympäriinsä ja huudella sanomaansa vapaasti, mutta saan kuitenkin myös sanaisen arkkuni auki, jos naamani eteen tulee takkutukka provosoimaan kuinka McDonald’s on paskaa. Entä sitten? On oma valinta syökö paskaa. (Aktivisteista tulikin mieleen; katsokaa delfiinidokkari The Cove. Loistava dokkari, surullinen aihe. Katsoin eilen).

Kun luette tekstiä eteenpäin, huomaatte, ettei minulla ole politiikasta tai muustakaan presidenttiyteen liittyvästä pienintäkään käryä. En ole seurannut Suomen uutisia kuin todella harvoin viimeisen puolen vuoden aikana. Nuokin informaationpilkahdukset on useimmiten vilkaistu keltaisen lehdistön palstoilta. En siis todellakaan tiedä mitkä ovat kahden mittelijämme oikeat vahvuudet ja heikkoudet. Näin ollen annan muun kansan äänestää ja pitäydyn itse parhaani mukaan pinnallisessa provosoinnissa, josta saan eniten iloa irti.

Homot vs. Muu Maailma

Minulla ei ole mitään homoja vastaan. Ihmisiä siinä missä muutkin. Mielestäni ystäväni sanoi aikoinaan hyvin: ”Sukupuolella ei ole väliä, jos rakastun.” Tuo on harvinaista avoimuutta, johon vain harva pystyy. Tavallaan kadehdin moista. Tavallaan taas on kiva olla pikkumainen oma itsensä, hetero, joka tahallaan lietsoo turhanpäiväisillä asioilla.

Saimme viime vaaleissa naispresidentin, joka itse asiassa on mielestäni hoitanut kautensa mallikkaasti. Se oli jo vanhanaikaiselta Suomelta suuri saavutus. Nyt koitetaan nostaa pallille homoa. Onhan tämä selkeä jatkumo, mutta eikö välissä voitaisi pureskella vuosikymmen tai kaksi? Näinhän me jäyhät suomalaiset olemme aina tehneet. Vai yritämmekö nyt erottua suvaitsevaisevana ja värikkäänä kansana, vaikka emme tätä oikeasti olekaan? ”Viimeksi meillä oli nainen, seuraavaksi homo. Jenkkien tummaihoinen pressa ei ole enää juttu eikä mikään.” Entäpä jos jenkeillä onkin seuraavaksi tummaihoinen homo? Kannattaisiko siis vielä kuitenkaan pelata ässää hihasta? Vaikka olisihan meillä toisaalta vastaus myös jenkkien vastavedolle sitten ensi vaaleissa.

 Älkööt kuitenkaan kansa vielä murehtiko liikoja! Tässä voi käydä kuinka vain. Huhuttiinhan Halosenkin aikoinaan olevan lesbo. Entä, jos Haavisto onkin tavallinen hetero homon vaatteissa? Kuka näistä nykyään tietää. Suurempiakin valheita on maailmassa nähty.

Mediassa on kuuleman mukaan puitu myös kuinka ahdasmieliset suomalaiset jättävät äänestämättä Haavistoa tämän seksuaalisen suuntaumuksen takia, vaikka muuten aatteet saattaisivatkin kohdata. Kysyn jälleen: ”Entä sitten?” Luuletteko, etteikö muutama oikeistolainen homoseksuaali olisi vaihtanut leiriä, kun kuulivat Haaviston kuuluvan seksuaalivähemmistöön? Ja vaikka ehdokkaat edustavatkin tiettyjä aatteita ja puolueita, ovat he loppupeleissä pelinappuloita ilman sen suurempaa valtaa. Äänestämme siis edustajaa Suomelle ja jokainenhan saa valita edustajansa mielipiteensä mukaan.

”Kynä on miekkaa mahtavampi, mutta vagina on valteista voimakkain.”

Tiedättekö mitä tämä tarkoittaa? En minäkään, mutta katsotaan minkä selityksen keksin. Tiedän, että tässä ei vertailla sukuelimien kokoja tai malleja. Sen on siis pakko olla seuraavanlainen selitys; todellinen suurmies käyttää päätään väkivallan sijaan ja vaikka mies fiksu onkin, löytyy aina viekkaampi henkilö, joka saa tahtonsa läpi lihallisten avujensa ansiosta: nimittäin suurmiehen vaimo! (Pahoittelen miehet, mutta tiedän kuinka heikkoja olemme lihan edessä.) Hyvä minkki on ollut miehelle aina myös statussymboli. Mitä tapahtuu statukselle maailmalla, kun peitsi ei enää leikkaakaan lohta, vaan kalistellaan sapeleita?

Presidenttiehdokkaat ovat molemmat varmasti päteviä ihmisiä. Molemmilta löytyy tarvittava poliittinen tietämys ja esiintyäkin varmasti osataan. Kaiken kulminointipiste on siis selkeästi puoliso. Saulille annan muuten heti status-yläfemmat reilusti nuoremmasta vaimosta. Valitettavasti en edes tiedä Antonio Banderaksen ikää, mutta en usko sitä tässä tarvitsevanikaan. Nyt kaikki te avarakatseiset ihmiset. Lukekaa tarkkaan ja kuvitelkaa seuraava tilanne: Presidenttipariskunnan valtiovierailu Vatikaaniin. Punaista mattoa pitkin käveleekin kaksi miestä käsikkäin tapaamaan Paavia yhden mies-nainen –pariskunnan sijaan. Mielestäni erikoinen tilanne, vaikka onhan Paavikin jo vähän alkanut lipsumaan periaatteistaan. Sama tilanne voisi tuntua absurdilta myös ääri-islamistisissa maissa, joissa homopariskunta saatetaan jopa kivittää kuoliaaksi.

Vierastamme siis hieman homoa presidenttiä omalle kohdallemme, mutta monen mielestä olisi varmasti ok, jos esimerkiksi Ruotsin kruununprinsessa Victoria olisi lesbo. Vai olenko se vain minä?

Nyt alkaa olla sanavarasto tyhjä. Sanoin mitä halusin ja vähän enemmänkin. Jos loukkasin jotakuta, pahoittelen. Tarkoitus oli provosoida, muttei satuttaa. Totuushan on kuitenkin, että paras mies voittakoon. Tämä mies on se, jonka kansa valitsee. Minulle sillä ei ole väliä onko presidenttimme homo, lesbo vaiko hetero. Siksi kerronkin teille totuuden tekstini ’haavistonvastaisuudesta’: kuuleman mukaan Ultra Bra tekee comebackin Haaviston juhlissa! Mitä helvettiä?! En ole kuullut eläessäni järkyttävämpää kuraa kuin Ultra Bra ja, jos Sauli Niinistön voitto tarkoittaa vähemmän TV-aikaa Haavistolle, tarkoittaa tämä vähemmän Ultra Brata eetterissä mikä taas tarkoittaa, että jälleen kerran tein kansalle palveluksen dissaamalla vähemmistöjä. Olkaa hyvä Suomen kansa!

Ai niin… Jos pidätte minua ahdasmielisenä, niin lukekaapa tämä blogi: